Tänään:
-"Mites se lauantai?"
-"Lupasin just tänään eräälle toiselle"

Nyt hän hehkuttaa kuinka hänen siskonsakin on heidän kanssa menossa.
Ja minä kun odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa.

Se on pieni asia, mutta silti tekisi mieli itkeä.

Ehkä siksi, että tämä saa minut taas ymmärtämään ettei minulla juuri muita ystäviä olekaan.
Paljon tuttavia, vain yksi tällainen tärkeä ystävä lähellä.
Seuraava monien kilometrien päässä.

Miksi itkusta seuraa aina päänsärkyä.

Uni joka ahdisti,
utelias perhe joka ahdistaa,
maailma joka ahdistaa.

Henkilö äks ignoraa ehkä minua.
Ainakin siltä tuntuu.
Viime yönä tuntui että voisin kertoa ettei tästä mitään tule,
mutta nyt ahdistus estää tekemästä sitä.
Ehkä illalla.

"Otatko lisää ruokaa?" - "En tiedä."
"Jäätkö tänne?" - "Mahdollisesti."
"Saanko suudella sinua?" - "Ehkä."

Jälkimmäisin jää historiaan huonoinpana vastauksena koskaan,
mutta vastasin niin silti.
Minun osaltani kukaan ei edes ole saanut tietää siitä,
ellei Hän ole kertonut jo(i)llekkin.
Huuleni ovat kuulemma pehmeät.

Saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan, kun taas tapaamme.
Vaihtoehtoina ahdistusta tai iloa.

Näin unta.
Unessa sain häneltä lahjan.
En tiedä oliko se haavetta,
vai aioastaan ajatuksien käsittelyä.

Ehkä en edes mieti sitä.

Sillä ilman häntäkin, aurinko paistaa.

Mutta tänään aurinko poltti ihoani.

Nyt olemme taas läheisempiä. Sinä seurustelet, mutta et jätä minua huomioitta. Voimme puhua mistä vain nolostumatta, voimme vitsailla asioista joita ihmiset normaalisti karttavat jo puheenaiheinakin. Olemme läheisempiä kuin koskaan.

Muut. En vieläkään tiedä mielipidettäni hänestä. Hän on tärkeä, mutta... En tiedä onko hän enempää kuin ystävä. "Tuhlaanko sinuun vain aikaani?", hän kysyi. Mutta en vain tiedä.
On tuo toinenkin... samassa tilanteessa. Minulle ystävä, hänelle enemmän.

Mikä minussa on vikana, en itsekään tiedä tunteitani.