Viime viikolla:
-"Mennäänkö sitten sinne?"
-"Juu no pitää katsoa."

Tänään:
-"Mites se lauantai?"
-"Lupasin just tänään eräälle toiselle"

Nyt hän hehkuttaa kuinka hänen siskonsakin on heidän kanssa menossa.
Ja minä kun odotin sitä päivää kuin kuuta nousevaa.

Se on pieni asia, mutta silti tekisi mieli itkeä.

Ehkä siksi, että tämä saa minut taas ymmärtämään ettei minulla juuri muita ystäviä olekaan.
Paljon tuttavia, vain yksi tällainen tärkeä ystävä lähellä.
Seuraava monien kilometrien päässä.

Taas tuntuu, kuin olisin hänelle vain ilmaa.
Täytynee alkaa tehdä töitä ihmissuhteidensa eteen.

Miksi itkusta seuraa aina päänsärkyä.

Sanoin, ettei siitä mitään tulisi.
Hän suuttui.
Nyt hän ehdotti pelkkää seksisuhdetta.
Silti sanoo olevansa rakastunut.
....tuntuu että taitaa olla vain sen yhden asian perässä.

Juuri kun luulin, että tämä draama olisi jo ohitse.

Ahdistus.

Uni joka ahdisti,
utelias perhe joka ahdistaa,
maailma joka ahdistaa.

Henkilö äks ignoraa ehkä minua.
Ainakin siltä tuntuu.
Viime yönä tuntui että voisin kertoa ettei tästä mitään tule,
mutta nyt ahdistus estää tekemästä sitä.
Ehkä illalla.

Miksi päättäminen on niin vaikeaa, kun on kyse itsestä?
Muiden puolesta päättäminen on liiankin helppoa,
omista ajatuksistaan ei saa mitään selkoa.
Kysymys mikä kysymys, vastaus on aina neutraali.

"Otatko lisää ruokaa?" - "En tiedä."
"Jäätkö tänne?" - "Mahdollisesti."
"Saanko suudella sinua?" - "Ehkä."

Jälkimmäisin jää historiaan huonoinpana vastauksena koskaan,
mutta vastasin niin silti.
Minun osaltani kukaan ei edes ole saanut tietää siitä,
ellei Hän ole kertonut jo(i)llekkin.
Huuleni ovat kuulemma pehmeät.

Saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan, kun taas tapaamme.
Vaihtoehtoina ahdistusta tai iloa.